LoC, luku 21: Farmi

Teos: Anne Aalto

Talvi oli osoittanut mahtinsa ja pyyhkäissyt Punaisen kaupungin yli koko voimallaan. Yön läpi kestäneen lumimyrskyn jälkeen kaduilla lojui muhkeat kasat valkeaa puuteria. Kännykän herätys pirahti soimaan, kierähdin ympäri ja vaimensin sen puoliunessa. Vähän ajan päästä raotin silmiäni, ikkunasta näkyi lumihiutaleiden kiihkeä tanssi. Kiskaistuani kupin kahvia huiviin heitin laukun olalle ja kipaisin ulos. Vedin kaulahuivia kasvojen eteen suojaksi lumipyryltä, pidin katseeni maassa. Naapurin penskat olivat jo väsänneet pyöräkatoksen viereen lumiukon, joka irvisti minulle kivihampaillaan. Tuore lumi peitti nopeasti jälkeni. Ostin La Défensen aseman kojusta matkaan juustosarven ja hotkin aamiaiseni metron penkillä.

Nousin raput Viiden pyhän aukiolle, jonka liepeillä kymmenen kaupunginosan väki parhaillaan viiletti matkalla asemapaikoilleen. Puikkelehdin heidän joukossaan kohti yliopiston päärakennusta. Valtava itseohjautuva parvi, jossa yksilöt kiersivät ja kaarsivat määrätietoisesti toistensa ohi, ajatukset päivän töissä. Kireät mustat pipot, reikäiset farkut, merkkikangaskassit, nahkasalkut, paljaat nilkat, pyöreät paksusankaiset lasit ja kiinalaiset, korealaiset ja amerikkalaiset älypuhelimet ryntäsivät aukion poikki kuin narusta kiskottuina. Näin yhä uudelleen ja uudelleen kovat kylmät silmät. Kivestä veistetyt piirteet kuuluivat anonyymeille, suurkaupungissa ne seurasivat perässä kaikkialle. Aivan kuin jokin ikivanha, perimmäinen kaava olisi ilmaissut heidän kautta tahtoaan. Olin jo pitkään kavahtanut tätä kaduilla vaeltavaa monenkirjavaa joukkoa. Tulin yliopiston oville, nykäisin ne auki ja painuin sisään. Massaluento oli juuri alkamaisillaan.

***

Muutama yksinäinen pilvenpiirtäjä kapusi taivaalle La Défensen aseman taustalla, salkkuja kanniskeleva väsynyt ihmisvirta lipui minua vastaan. Punatiilitalojen välistä kulki vaihtoehtoinen reitti asemalle päin, etenkin ruuhka-aikaan suosin usein sitä. Tie tummeni, kun aurinko painui rakennusten taakse piiloon. Kuljin kerrostalojen sisäpihojen poikki, sitten käännyin taas kulman ympäri. Edessäpäin erottui valon kuilu, sieltä kuuluivat jo Markkinakadun puheensorina ja katumyyjien huudot. Saavuin toiselle puolella ja jäin saman tien kojujen ja näyteikkunoiden puristukseen. Villasukkia, vanhoja kirjoja, makutupakkaa, koristevaaseja ja keramiikkaa, säilykkeitä merten takaa, kävelin ohi kädet puuskassa. Kiinnitin huomiota näyteikkunoiden visuaalisiin ratkaisuihin. Tuttu fontti. Mesen Mezet. Astuin sisään, kellot kilisivät.

Menin vakiopaikalleni istumaan, lepuutin silmiäni vihreällä tapetilla ja hengittelin rauhassa. Turvallinen olo valtasi mielen. Verho tiskin takana riippui jäykkänä paikallaan, pian se heilahti sivuun ja Mese astui esiin. Kasvot syttyivät ilosta.

”Suakin näkee välillä täälläpäin”, hän huikkasi.

Kävelin tiskille ja halasin ukkoa, tunsin sormien hivelevän villapaidan läpi kylkiluitani. Mese kaatoi minulle kupin kahvia ja jutteli samalla päivänpolitiikasta. Tyydyin nyökkäämään ja mutisemaan epämääräisesti vastaukseksi. Pian Leylakin tuli paikalle. Hän moitti minua hiljaiselosta ja kysyi sitten kuulumisia. Vastaukseksi kaivoin laukustani esiin paksun kovakantisen kurssikirjan. Handbook of Normative Cognition. He eivät peitelleet hämmennystään selatessaan läpi sisällysluetteloa.

”Jos mä onnistunkin kahlaan läpi tän 800-sivuisen unipillerin, niin mitä mä siitä kostun?” kysyin.

He vilkaisivat toisiinsa, Mese pudisti päätään.

”Se tie johtaa ennen pitkää tutkintoon. Niin simppeliä”, hän vastasi. ”Me kaksi ollaan hyvinkin tyytyväisiä, kun saadaan pyörittää tätä vaatimatonta pikku kuppilaa.”

”Siis tylsyys sairautta vastaan, ymmärränkö mä oikein?” sanoin. ”Siitä on tainnu tulla jo oikee mantra.”

”Pikemminkin muistinmenetys. Ilman vaihtoehtoja”, Mese tokaisi.

”Miten niin?”

”…”

”Älä piittaa vanhasta ukosta”, Leyla keskeytti. ”Se osaa olla halutessaan masentava.”

”Niinpä niin, sitä paitsi mä uskon sun veikanneen oikeen hevosen puolesta”, Mese jatkoi. ”Kun vaan vilkaseekin tätä opusta… mä en tajuu mitään. Se on hyvä merkki, oonhan mä kuitenkin jo kehäraakki.”

Kuvittelin mielessäni väkivaltaisena kuohuvan joen, johon vapiseva hahmo hetken emmittyään heittäytyi. Kohta virta oli jo vienyt tämän mennessään.

”Oliko teillä joskus muitakin unelmia? Loikkaistteko te aikoinanne?” utelin.

”En mä ainakaan uskaltanu. Mut jotkut tutut loikkas. Ne joista on saanu lukea myöhemmin uutisista”, Mese vastasi.

Katsahdin uteliaana häneen, iän kurtistamat kulmat eivät värähtäneetkään. Sitten tökkäsin häntä olkapäähän ja sanoin: ”Kiitti neuvosta. Mä ryhdyn heti opiskeleen.”

”Avot. Joskus mä en ymmärrä sua ollenkaan”, hän tuhahti ja jätti minut rauhaan.

Leyla pani palan baklavaa lautaselle ja ojensi sen minulle. ”Syö vähän niin jaksat päntätä. Sulle on kyl täällä aina paikka varattuna.”

Palasin pöytään, hörppäsin kahvia ja aukaisin kurssikirjan keskeltä. Kahvilaan saapui joukko nuoria, Leyla otti heidät tottuneesti vastaan. Syvennyin sekalaisiin mietteisiin. Ensinnäkin kuka kumma tässä oli venäläinen? Ehkä käytöksessäni oli jokin piirre tai sitten jokin piirteeni edusti käytöstä, joka viittasi venäläisyyteen. Mutta tähdellisempää: minä, tiedon marionettimestari, olin ajautumassa jotakuinkin umpikujaan. Mitä merkitsee epäonnistuminen? Yhtäältä katastrofia, mutta toisaalta myös käännettä. Herkkää kuohuttavaa hetkeä, kirkasta helmeä tapahtumien pitkässä nauhassa, jos sen niin näkee… Kahvila täyttyi epämääräisistä keskustelunpätkistä, keskittyminen kävisi pian jo mahdottomaksi.

Lähtiessäni tiskin ääressä oli kuhinaa. Vain Leylan ruskea beehive-kampaus erottui asiakkaiden seasta, vilkutin hyvästiksi ja astuin kadulle. Joku soitti rakennuksen kulmassa folkia, ohikulkijat vippasivat satunnaisia kolikoita tyhjään kitarakoteloon. Tahmeat lumihiutaleet satoivat maahan, näinä päivinä satoi jatkuvasti lunta. Kaupungin kakofonia vyöryi päälle. Mäyräkoirat ja cockerspanielit nuuhkivat toistensa takapuolia ja räksyttivät kilpaa, feissarit koettivat kalastella kaupunkilaisten huomiota ja katukauppiaat huutelivat tarjouksiaan. Korkeuksissa suihkukone piirsi taivaalle kaarta, jota seudun pienimmät saattoivat ehkä ihastella. Minä taas tahdoin peittää silmät ja korvat kadulla kulkiessani. Punaisessa kaupungissa tänä sesonkina se merkitsi ennen muuta selviytymisstrategiaa. Aistin herkästi ympärilläni vellovan surkeuden, kiireen ja intohimon; elämän, ja se ahdisti sietämättömästi pientä pääkoppaani.

Kadulla vaelsi eksyneen oloinen nainen.

”Anteeks, miten mä pääsen sosiaaliasemalle?” kuulin hänen tiedustelevan lujaan ääneen.

Nainen pyöri kuin hyrrä keskellä kulkuväylää, tavoistani poiketen pysähtyä neuvomaan häntä.

”Laitos tulee vastaan, kun jatkaa vaan tätä tietä suoraan. Rakennuksesta ei voi erehtyä: iso vihree kuutio ja ruma ku mikä.”

”Suurkiitos. Mä en oo täällä oma itteni”, hän sanoi hengittäen jo vähän vapautuneemmin.

Puhetavasta päätellen nainen tuli maaseudulta, sen tarkemmin en osannut sanoa.

”Kuka ois.”

”Mä oon Lilja, mut kutsu vaan Lilliks.”

”Vero.”

”Lähetkö saatille?”

Kysymys oli sen verran omituinen, etten osannut heti vastata mitään. Lilli hymyili minulle, sitten maastotakin liepeet heilahtivat ja nahkasaappaat kääntyivät 180 astetta. Hän vilkaisi taakseen ja lähdin kuuliaisesti perään. Räikeän oranssi tukka lepatti tuulessa. Lilli kertoi asuvansa Kyyrylän pitäjässä. Se oli kuulemma vaatimatonta seutua ja sijaitsi täältä katsottuna maailman laidalla. Alue oli hiljattain liitetty osaksi Punaista kaupunkia, mikä tuli minulle uutisena.

”Niin mekin sit seurataan sokeen jättiläisen jalanjäljissä”, Lilli huokasi. ”Turha vaiva. Me ollaan myös jatkossa ylpeetä pitäjän väkeä, eli katoavaa lajia.”

Saavuimme neliskulmaiselle kivipaadelle. Punasilmäistä villisikaa esittävän kaupungin vaakunan alle oli kaiverrettu teksti: Keskisen piirin sosiaalilaitos. Nyökkäsin Lillille.

”Varo ettei ne syö elävältä.”

”Nekö myös!” hän parahti.

Ennen lähtöä Lilli sujautti minulle käyntikorttinsa. Friisilän perhetila. Hän mainitsi, että tulevana viikonloppuna heidän luonaan juhlittaisiin tilan synttäreitä ja luvassa olisi seudun parhaita antimia hyvässä seurassa. Minäkin olin tervetullut mukaan. Mutisin harkitsevani asiaa. Hän naurahti ja kutsui minua ”tyypillisen epätyypilliseksi kaupunkilaiseksi”. Seuraavaksi Lilli kiepsahti kannoillaan, heitti hyvästit ja käveli Laitoksen pyöröovesta sisään. Seurasin hänen kulkuaan, joka oli muuttunut samassa hämmästyttävän määrätietoiseksi ja sulavaksi. Jokainen kehon liikahdus oli kuin pehmeän spontaani vastaus ympäristön yllättäviin tapahtumiin. Pyöröovi asettui paikalleen. Hänen kiitonsa jatkui toisaalla.

***

Viikonloppuun mennessä kiinnostukseni alkoi hiljalleen herätä. Kyyrylä itsessään aiheutti kylmiä väreitä, mutta paikka josta tuli Lillin kaltaisia ihmisiä, ei voinut olla läpeensä takapajuinen. Naputin hajamielisenä viestin käyntikortissa lukevaan numeroon. Lilli laittoi pian ääniviestiä. Ilahtuneena yhteydenotosta hän ilmoitti, että ruoka olisi pöydässä jo parin tunnin kuluttua ja että myös minua odotettiin paikalle. Vastasin tulevani. Hän nauroi hykerryttävästi.

”Jos sä oisit laittanu viestiä vähän aiemmin, niin mä oisin hurauttanu hakeen sua”, Lilli sanoi. ”Höpsö kaupunkilainen. Nyt sä joudut selviin paikalle omin neuvoin.” Jokin ohje lisättiin vielä loppuun, mutta luja räsähdys esti minua kuulemasta.

Junamatka maaseudulle otti aikansa. Jo hyvän tovin ennen Kyyrylää olin vaunun ainoa matkustaja. Perillä minut otti vastaan hiljainen pysähtynyt asemalaituri. Tuulessa nariseva kyltti, metallikatos, pari penkkiä etäällä toisistaan. Astelin ratakiskojen yli lumierämaahan. Jäinen maantie halkoi yksitoikkoista maisemaa, jatkoin levollisena pitkin seudun ainoaa suoraa. Parinkymmenen minuutin kävelyn jälkeen näkyviin ilmestyi maatila jostain viime vuosisadan vaihteesta. Punaisessa kaupungissa ei tiedetty juuri sitä vanhemmasta.

Kaariportin pielessä oli kulunut kuva, joka esitti ilmeisesti lääkärin vastaanottoa. Pihalla lojui lasten leluja ja pilkukas kastelukannu, vanhan myllyn siiveke otti vauhtia tuulesta, kauempana näkyi punainen sivurakennus. Talon päätyikkunassa vilahti hahmo, mutta kun katsoin uudelleen, näin vain lasista heijastuvan vaaleanharmaan taivaan. Ulko-ovi ei ollut lukossa. Eteisessä vallitsivat tummat sävyt kuluneista lattialankuista räsymattoihin ja puisiin seiniin. Askeleet tömisivät peremmällä, ovi avautui ja Lilli kurkkasi eteiseen. Hänellä oli sylissään poikavauva.

”Hei! Tuu sisään, ei tarttte eteisessä kykkiä. Toivottavasti sä oot ehtiny kerätä ruokahalua”, hän sanoi ja käänsi minulle selkänsä.

Vauva tuijotti minua ja inahti äkäisesti, Lilli hyssytteli lasta.

”Tää nyytti on nimeltään Pekka”, hän kertoi. ”Sano hei Vero-tädille. Se on tullu Punaisesta kaupungista asti meille kylään, joten yritetääs käyttäytyä kunnolla.”

Pekka röyhtäisi ja alkoi käydä uneliaaksi.

”Mä en tiiä paljon lapsista. Mut tää vaikuttaa söpöltä.”

Seurasin Lillin perässä ruokasaliin, joka oli lähes La Défensen soluasuntoni kokoinen. Seinällä riippui metsästyskivääri, huoneessa haisi vuosikymmenien saatossa pinttynyt tunkkainen piipunkatku. Pitkän pöydän päässä istui kumarainen mies, jonka valkea parta rehotti kurittomana.

”Papi, tässä on Vero kaupungista”, Lilli sanoi. Kohotin käteni.

”Hohoo, ai kaupunkilainen! Keitos sen kuin sakenee”, Papi hekotti. ”Painas puuta, neiti. Mun motto on aina ollut, et illallispöydässä luotetaan jokaiseen.”

”Älä huoli”, Lilli kuiskasi korvaani. ”Kovat vuodet on saattanu sekottaa sen pään, mut sydän on pysyny kuitenki paikallaan.”

Istuuduin penkille. Se oli vankkaa tekoa kuten pöytäkin, eikä hievahtanut, vaikka miten keinuttelin vartaloani. Viihdytin itseäni tällä tavoin hetken.

”Mites sä tapat näinä päivinä aikaas?” Papi kysyi. ”Ei kai sulla vielä perhettä oo?”

”Näinä päivinä, miten osuva ilmaus”, vastasin. ”Näinä päivinä mä oon lähinnä treenannu mun istumalihaksia. Opiskelua siis.”

”Jaa. Kuulostaa aika pitkäpiimäiseltä elämältä.”

”Jep. Joskus vaihteeksi mä myös vedän lonkkaa ja uneksin.”

”No siinä on jo jotain. Rikkaat porvarit istuu ja kerää läskiä vyötärölleen, kun taas tässä talossa on aina osattu antaa arvoa ruumiilliselle työlle. Sä oot vielä nuori ja hoikka, mut odotas vaan pari kolme vuotta tolla menolla. Vahvan kehon kylkäisenä tulee katos kirkas mieli ikään kuin lisäansiona. Akateeminen väki on täs suhteessa lasta tyhmempiä. Mä oon pelkkä varjo entisestä, mut vilkaisepa talon naisia. Yksinkertanen, kova elämä on saanu mun tyttäret kukoistaan!

”Anna mä kerron pari sanaa meiän päivänsankarista, talovanhuksesta joka tulee Friisilän nimeen”, Papi innostui. ”Alussa maa antoi perunaa. Perkuleesti muhkeaa makeaa mukulaa – perunaan mä oon voinu luottaa monessa tukalassa paikassa. Me paiskittiin vaimon kaa töitä aamusta iltaan ja noustiin kuin varkain koko seudun ykköstuottajaks. Mut tuholaisen penteleet piinas. Mä en kuollaksenikaan muista, mikä vuosi se oli, mut siitä sadosta me ei saatu rovon ropoa. Samassa rytäkässä myös valvova viranomanen iski tietty silmänsä taloon. Heti vaan kun ongelmia ilmaantuu, ne muuttuu hyeenoiks. Mä heitin tyyppiä perunalla, noin kuvaannollisesti. Perunarahasto osti meiän perheelle hieman lisäaikaa. Oi Friisilän kultakautta, nuoruutta…

”Ei auttanu itku, joten mä otin ja värväydyin rauhanturvaajaks. Mulle ojennettiin rynkky kouraan – rauhaa! – ja pian mut passitettiin operaatioon. Painajaiset piinaa joskus edelleen. Seikkailu, jos sitä semmoseks haluu nimittää, vei mut Euroopan reunalle asti. Paikalliset suhtautu siellä muhun äärimmäisen varautuneesti. Enkä mä yhtään ihmettele. Monikansallisen kollegaporukan kanssa me lätkittiin loputtomat illat korttii ja hoilattiin yhessä Kylie Minogueta. Korttipeleistä ja popista löytyi yhteinen kieli. Kun operaatio viimein loppu ja mut kotiutettiin, tyttäret oli pistäny tilan uusiks. Perunaa oli nyt vähemmän, sen sijaan kasvatettiin hamppuu ja proteiinia. Eikös ne oo mahtavia? Siitä lähtien mä oon keskittyny poltteleen pirtissä piippuu…”

Keittiöstä kantautui kolinaa, pian nainen astui ruokasaliin kantaen kädessään höyryävää vuokaa. Hän nyökkäsi minulle ohimennen ja laski vuoan pöytään.

”Ninnu”, nainen sanoi. ”Sisko onkin puhunu susta tällä viikolla. Se on innoissaan, kun sai tutustuu kaupunkilaiseen.”

Ninnu palasi keittiöön hakemaan lisää sapuskaa pöytään ja taputti ohi mennessään minua olalle. Lilli ja pikku Pekka liittyivät seuraan, samoin Konsta, jonka oletin olevan Ninnun kumppani. Hän oli hyvin vaitonainen mies ja tuijotti koko illallisen ajan lähinnä omaa lautastaan. Kattiloita ja vateja asetettiin tarjolle pöydän pituudelta. Tulinen alkuliemi, leipää, härkäpapua ja puolukkahilloa, valtavia yrteillä ja tuorejuustolla täytettyjä perunoita. Lautaselleni nostettiin oikein komea yksilö. Tuopit täytettiin oluella piripintaan.

”Friisilä! Friisilä! Friisilä!” kajautettiin kuorossa ja perään kiskaistiin reippaasti olutta.

”Tänään meillä on ilo ja kunnia juhlistaa meiän rakkaan tilan merkkipäivää. 115 vuotta sikäli kuin asiasta tiedetään”, Ninnu kertoi. ”Niin pitkä aika on joka tapauksessa kulunu tulipalosta, joka pyyhkäs tilan edeltäjän maan tasalle.”

Pääruuan jälkeen pitelin turpoavaa vatsaani kaksin käsin. En muistanut, milloin olisin viimeksi nauttinut sellaisen määrän kaloreita.

”Jälkkärin vuoro. Lilli uhrasi sille aamupäivän.”

Lilli kantoi pöytään omenapaistosta ja kermavaahtoa. Kyytipojaksi tyrnimehua. Minulle tuputettiin sinnikkäästi jälkiruokaa, joten viimein otin vastentahtoisesti pienen palan paistosta lautaselle. Huikkasin oluttuopin tyhjäksi ja mieleni keveni samassa hieman.

”Punavihreää kattauksen täydeltä”, Papi kommentoi astiastoa ja serviettejä. ”Ihan sattuu silmään.”

”Mä satuin ajatteleen meiän vierasta”, Lilli vastasi.

”Kuulitteko muuten jo, et Kansanrintama tulee ens viikolla Kyyrylän keskustaan?” Ninnu kysyi.

”Roskasakkii!” Papi yskäisi.

”Samaa mieltä”, mutisin.

”Uhh… ja taas sama virsi”, Ninnu vastasi. ”Muutama liian innokas idiootti ja heti ollaan valmiita leimaan koko liike fasistiseks. Mut jos niiden sanomaan syventyy vähänkin paremmin, niin se on musta oikeestaan aika edistyksellinen. Kansanrintama kutsuu esiin uutta kansalaista, joka on hädin tuskin tietonen itestään. Näillä eväillä ei voi enää jatkaa. Ja kuitenkin maailma kiitää eteenpäin. Kansanrintama haluu palauttaa valtaa ja vastuuta takas yksilöille, perheille ja paikallisyhteisöille. Niiden suosio perustuu pitkälti siihen, et meistä on tehty muukalaisia meiän omilla mailla.”

”Se on totta, et kukaan ei haluu itteään haukuttavan sillä nimellä”, sanoin. ”KASA tekee vaan sen näppärän silmänkääntötempun, et muukalaisten leimaa vieritetään vähemmistöjen niskaan.”

”Mun puolesta koko sanasta voitais vaikka luopua”, Ninnu jatkoi luottavaisena. ”Mehän ollaan kuitenkin kaikki rauhan lapsia, ei me haluta tänne konflikteja. Pitäis pyrkiä kohti yhteiskunnallista tasapainotilaa, equilibriumia. Siinä on ideana, et karsitaan kaikkia sellasia tekijöitä, jotka lisää epävakautta, ja pidetään mukana vaan välttämättömät tekijät. Ois tärkeää lisätä kehitysapua köyhiin maihin ja samalla lisätä kehitysprojekteja meiän kotimaisille ongelma-alueille. Ainoo järkevä tapa auttaa on musta korjata ongelma sen lähteellä eikä antaa sen vuotaa puhtaille maille.”

”Mä puolestani en vois elää ilman vieraita rytmejä. Salsa! Csárdás! Bossanova! Niillä home varisee persuksista”, Papi huomautti.

”Riittää jo politiikka!” Lilli komensi ja peitti Pekan korvat. Pojan suupielet olivat kermavaahdon tahraamat. ”Kiinnostaako sua käydä kierroksella tilan ympäri, Vero? Kaupunkilaisena se ois sulle takuulla jännää. Mä voin esitellä sulle proteiinitehtaan ja vanhan perunapalstan. Meiän maaperässä on taikaa! Friisilän tiluksille on kertyny kaikennäköstä rojua, mut onneks meiltä löytyy myös pari ilmakiväärii. Täällä ei tarvii padota turhautumista sisälleen.”

”Joo. Heti vaan kun vatsa vähän asettuu”, vastasin kiitollisena Lillille aiheenvaihdosta.

Ninnu hymyili minulle pöydän toiselta puolelta. Vastasin hieman epäröiden hymyyn.

***

”Väkivalta on perseestä!” huusin ja vedin liipaisimesta.

Laukaus räsähti ruostuneen säilykepurkin ohi sivussa lojuvaan lasiruutuun, nauroimme Lillin kanssa kippurassa. Ilmakivääri heilui kylmästä tärisevillä käsivarsillani, tähtäin ei tahtonut pysyä paikallaan.

”Sä tarviit harjotusta”, Lilli sanoi.

”Sun vuoro”, vastasin ja ojensin ilmakiväärin hänelle.

Heittelin ilmaan pihalla lojuvia metallilautasia, muoviämpäreitä ja jonkun tikkataulunkin. Lilli ohjasi asetta tottuneesti maalin perässä ja laukaisi. Pamahduksia ilmassa. ”Vau!” hihkaisin ja tarrasin hänen olkaansa. Huohotimme vierekkäin onnesta kiihtyneinä. Ympäröivä maaseutu paisui levollisessa hiljaisuudessaan.

***

Lilli heitti minut autolla takaisin kaupunkiin. Parinkymmenen minuutin matkanteon jälkeen pimeys hajosi katuvalojen ristituleen ja pian lasi, teräs ja betoni hotkaisivat luonnonmiljöön. Vilkaisin ohimennen vieressä istuvaa Lilliä, joka naputti musta lippis päässä sormillaan rattia. Omalla tavallaan mukavaa porukkaa, ajattelin itsekseni. Käänsin radion volyymiä kovemmalle ja lauloin mukana, Lilli nyökkäsi hyväksyvästi. Perillä hyppäsin punaisen hybridimaasturin kyydistä kerrostaloni pihalle. Seuraavassa oranssien kutrien hulmahduksessa Lilli oli lähtenyt taas pitkälle kotimatkalleen, sillä kaupungin melua hän ei voinut sietää.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s